Calcifar

Asioita, joita voi tehdä kun yrittää olla ajattelematta ihmistä, jota koko ajan ajattelee kuitenkin:

1. Käy kavereilla niin paljon kuin voit.
2. Kun menet sinne, älä ala selittää miten ihana ja suloinen henkilö, jota yrität olla ajattelematta, on. Älä myöskään kerro missä tapasitte, mitä nyt aiotte tehdä tai milloin näette seuraavan kerran.
3. Edellämainitun sijaan katso Muumeja, Viki-apinaa, Täydellisiä naisia ja Frendejä. Kuuntele ystäväsi kanssa Ultra Brata, Eleonoora Rooseveltia ja Tuomari Nurmiota. Puhu ahdistumisesta.
4. Hautaudu koulutöihin. Kiinnostu epänormaalilla tavalla 1500-luvun lopun Englantilaisista näytelmistä ja artikkelien käyttämisestä uncountable ja countable -sanojen kanssa.
5. Lue Hesarista ulkomaanuutisia, ja ole koko päivä surullinen siitä, että maailma on niin paha.
6. Käy kavereidesi kanssa baarissa ja pidä hauskaa aivan kuin et koskaan olisi edes tavannut henkilöä, jota et ajattele.

Asioita, joita ei kannata tehdä kun yrittää olla ajattelematta ihmistä, jota kuitenkin ajattelee koko ajan:

1. Mene ystäväsi luokse istumaan iltaa ja puhu vain siitä kuinka rakastunut olet.
2. Mene ystäväsi luokse ja kuuntele biisejä, joista tulee mieleen henkilö, jota et halua ajatella
3. Selitä ystävällesi miksi niistä biiseistä tulee mieleen tämä henkilö.
4. Mene ystäväsi luokse, jonka ihastuksella on sama nimi kuin henkilöllä, jonka ajattelemista yrität välttää!
5. Mene baariin ja lähde sieltä jo kahdelta ystäväsi kanssa, joka on jo pariutunut, ja ole lopulta sitä mieltä, että kaikki miehet baarissa ja yleensäkin koko maailmassa ovat ihan perseestä. Lukuunottamatta tietysti sitä yhtä, jota et suinkaan ajattele.

Been there, done that.

Tekstata vai eikö tekstata, siinä vasta pulma. Vittu.

Jäänyt vähän vähälle tämä päiväkirjastelu viime aikoina. En tiedä mistä johtuu, kyllä mulle on ihan totta tapahtunut kaikenlaista. Työjutuista, juhannuksesta ja kotona asumisesta voisin kirjoittaa tuntikausia, mutta aina löytyy parempaa tekemistä. Paitsi nyt.

Neljän päivän loma Tampereella tuli niin tarpeeseen ettei mikään. Ainoa vika tässä on se, että olen jostain syystä ihan hajalla, kun huomenna pitäisi lähteä takaisin Helsinkiin. Melkein itkin kun kävelin Iidesjärven rantaa pitkin kotiin kaverin luota. Ihmiset, joihin olen tutustunut täällä, ovat  minulle niin rakkaita ja tärkeitä, kuin oma perhe. En kesän alussa tajunnut ollenkaan, miten paljon nämä ystävät merkitsevät, he tietävät kaikki asiani (melkein!) ja minä tiedän kaikki heidän asiansa. He tuntevat minut, ja minä heidät.

Tänään juttelin yhteensä neljä tuntia kahden ystäväni kanssa, jotka ovat aivan erilaisia ihmisiä, ja niin hienoja tyyppejä, että tunnen olevani etuoikeutettu saadessani tuntea heidät. Toinen on maailman tavallisin tyttö, joka on juuri löytänyt itselleen poikaystävän, josta todella pitää. Hän on tyttö, joka juhannuksena epäonnekseen kurkkasi pakettiauton sivuikkunasta väärään aikaan ("Ai! Öö okei soita sitten kun tuut tonne festarialueelle.. Ei mitään kiirettä!"), ja kehtasi punastellen vasta nyt kysyä, olimmeko me siellä pakun lattialla ja makuupussi peittonamme "ihan alasti vai?". Ja minä punastellen ja hihitellen vastasin että ei nyt ihan kylläkään. Jotkut sanovat häntä kiusoitellen siveydensipuliksi. Joskus tuskailen itsekin, kun kuuntelen hänen jossitteluaan ja haaveiluaan vain huomatakseni, ettei hän kuitenkaan ole tarpeeksi rohkea toteuttaakseen haaveitaan. Ja toisaalta en voi sanoin kuvata, kuinka kiitollinen hänelle olen, kun hän osaa joskus sanoa juuri sen, minkä haluankin kuulla, ja sanoo sen vieläpä niin, että tietää sen olevan hänen rehellinen mielipiteensä. Niin kuin tänäänkin. "Mun mielestä te kyllä sopisitte tosi hyvin toisillenne, tuommoset luonnonlapset". Voi kunpa eräs toinenkin tajuaisi sen.

Toinen ystäväni taas on varsinainen suorasuu. Nauroin itseni kipeäksi, kun hän kertoi ehdottaneensa baari-ihastukselleen, että tämä hankkisi ennemmin jonkun panokaverin kuin hakisi seuraa baareista, kun kerran ei pysty hommailemaan kännissä. He olivat nukkuneet yön yhdessä, koska kumpaakaan ei ollut kiinnostanut seksi. Ihastus (vuosimallia 89) oli mennyt aika hiljaiseksi, mumissut myöntävästi. Kun ystäväni oli edelleen soittanut tälle pojalle, ja kysynyt, että mikä nyt on meininki, tahtooko poju vielä tavata, tämä oli sanonut, että ei varmaan. Ja puolen tunnin päästä tekstiviestittänyt takaisin, että kyllä hän voisi joskus tulla moikkaamaan. Johon ystäväni; "no en mie nyt ihan naimissiinkaan olisi sen kansa ollut menossa!". Minua hiukan säälitti 18-vuotias naissankari, mutta toisaalta olkoon tämä hänelle opiksi ja ojennukseksi. Ei se pokaaminen niin helppoa ole, varsinkaan hyvien tyttöjen.

Alan varmaan itkeä huomenna kun menen töihin. Tällä hetkellä ei voisi vähempää kiinnostaa tapella urpojen spurgujen kanssa kaljanostamisesta, puhumattakaan jos työpariksi sattuu joku onneton eläkeikäinen, joka tietää kaiken paremmin. Olisi jo syyskuu.

Tämän lauantain omistin ulkona luuhaamiselle, Siepparille ruispellossa, Spoon Riverille, pyöräilylle, punavalkoisella hameelle, jäätelölle,  myöhään heräämiselle ja Kanin kiroukselle. Oikeastaan en ole vielä kerennyt viimeksimainittua katsoa, koska on liian valoisaa. Illemmalla sitten.

Kaikesta kivasta huolimatta kevätangsti iski päälle. Yksikin urpo ihastukseni ei ole vastannut viestiini, vaikka tiedän, että hän on lukenut sen. Pelästyi varmaan, raukka. Kohta kyllästyn häneen, ja joudun taas elämään tylsää ihastuksetonta elämää. Plää.

Sitten olisi kanssa ihan kiva, jos olisi kesätyö. Siis ihan tosi kiva. Ei ehkä vain rahan takia, vaan siksi, että olisi jotain tekemistä. En pysty aloittamaan toisen pääsykoekirjan lukemista, kun työttömyys ahdistaa. Ja kokeeseen on enää kuukausi. Ja haluaisin ihan todella päästä sisään tällä kertaa. Ja ärsyttää, kun missasin tiedotusopin ainejärjestön järkkäämän valmennuspäivän, joka kuulemma oli ollut superhyödyllinen ja superhalpa.

Ja sekin on perseestä, että vanhemmat ovat vittumaisia lapsilleen. Tänään kun istuin puistossa, jonka molemmilla laidoilla on omakotitaloja, ympäriltä kuului linnunlaulun lisäksi kiukkuisia "älä mene sinne!"- ja "Nyt tuut kyllä takasin sieltä"-huutoja. Ja sitten jotkut pöllöt päästävät pikkulapsiansa yksinään harjoittelemaan pyörälläajoa tielle, jossa saattaa mennä autoja.

Eilen pääsin zen-tilaan kun kävelin Yliopistolle pyörää hakemaan auringon laskiessa ja Le Voyage de Chihiro -soundtrackia kuunnellen. Täytyy varmaan kokeilla samaa konstia tänään. Vaikka eihän vitutukseen kai voi kuolla. Varsinkaan jos on salmiakkisuklaata jääkaapissa.

Inhoan sitä, että joskus kuulostan ylimieliseltä. En vain voi sille mitään, varmaankaan. Olen ollut niin suuren osan elämästäni sellainen hiljainen ja mukautuvainen olento, että nyt kun olen saanut jostakin rohkeutta olla äänekkäämpi ja räväkämpi, en vain millään viitsi hillitä itseäni.

Pari päivää sitten nöyryytin feissaria. Luulen kyllä, että hän ei huomannut tulleensa nöyryytetyksi, koska oli vähän yksinkertaisen oloinen (here we go again...). Enkä minä kauhean ilkeä ollut. Tämä poika siis tuli kysymään josko haluaisin ruveta Amnestyn tukijaksi, ja minä vastasin, että ihmisoikeudet on kyllä ihan jees-juttu, mutta en pidä feissarien tavasta rekrytoida ihmisiä mukaan toimintaan. (Oikeasti olen tavallaan feissarien kannalla, ihmiset varmasti liittyvät järjestöihin, kun heitä patistellaan. NIMBY-ilmiö pätee tässäkin: feissaritoiminta on jees, kunhan eivät minua tule rekrytoimaan). Poika sitten siihen vastaamaan, että "Joo no ei me saada tästä mitään provikkaa, meil on tuntipalkka!". Just juu, sitähän minä juuri ajoinkin takaa...

Sitten hän kysyi, kuinka hyvin tunnen Amnestyn toimintaa, ja vastasin rehellisesti (d'oh!), että en hirveän hyvin ja sanoin, että hän voi pitää minulle myyntipuheensa, mutta en silti aio liittyä jäseneksi. "No Amnestyhän siis keskittyy eritysesti näihin ihmisoikeuksiin, vastustaa kuolemanrangaistusta ja seksuaalista väkivaltaa." Siis ihanko totta? Tiesin kyllä tuon verran, ja sanoinkin feissarille sen. Hän ei ollut moksiskaan, jatkoi vain selittämistä. "Amnestyn toiminnan ansiosta kuolemanrangaistukset ovat vähentyneet ja sananvapaus lisääntynyt", "Ai, niinku vaikka Kiinassa?", "Joo, just esimerkiks Kiinassa! Tiesitkö muuten, että meillä on tämmönen Pekingin olympialaiset -kampanja.." Huoh. Kävelimme koko ajan eteenpäin, koska olin menossa ostoksille Fantasiapeleihin.

Kysyin, mitä konkreettista tapahtuisi sillä viidellä eurolla, jonka lahjoittaisin kuukausittain. "No.. Ei sillä silleen mitään konkreettista heti ainakaan tapahdu, me siis nimittäin panostetaan just tämmöseen tiedotukseen ja ennaltaehkäisevään työhön, kampanjointiin!, ja sit tietysti meil on aika paljon työntekijöitä, joille pitää maksaa palkkaa ja sillee. Mut ei se hukkaan mene!" Tavallaan ymmärrän, mikä pointti ennaltaehkäisevässä työssä, vaikka HIV- ja AIDS-tietoisuuden levittämisessä on, mutta silti tuntuisi hyödyllisemmältä tukea sellaista järjestöä, joka pyrkii auttamaan hädänalaisia jollakin muulla tavalla kuin kampanjoimalla. Ei ole mikään ihme, että Lahjaksi lehmä -systeemit yms. toimivat niin hyvin. Sellaiseen osallistuessaan tietää, että rahoilleen saa "vastineen", joka todella auttaa jotakuta, jolla asiat ovat huonommin.

Feissari keksi asiansa puolesta sellaisenkin argumentin, että Amnesty=hyvä, koska se on riippumaton järjestö, joka ei ota rahaa vastaan valtioilta eikä yrityksiltä. Kysyin häneltä, eikö se sitten ole epäsuorasti valtiolta tulevaa tukea, jos minä laitan opintotuestani joka kuukausi 5 euroa Amnestylle. Ei se kuulemma ole, koska se on oma päätökseni tukea kyseisen järjestön toimintaa. Jasso. Kysyin myös, mitä pahaa on siinä, jos joku yritys haluaa kiillottaa julkisuuskuvaansa antamalla lahjoituksia ihmisoikeusjärjestölle, sillä hyvään asiaanhan se raha kuitenkin menee. Tähän hän ei osannut oikein vastata mitään. Eivät kai olleet aivopesu-koulutuksessaan käsitelleet sitä, mitä tällaisiin kysymyksiin tulee vastata.

Kuljimme yhdessä Keskustorilta Kuninkaankadun alkupäähän, matkaa on vajaa kilometri. Aika sitkeä tyyppi kyllä. Olisin vain toivonut vähän enemmän omilla aivoilla ajattelua häneltä. Jotenkin olen kuvitellut, että feissareiksi palkataan vain sellaisia ihmisiä, jotka puhuvat kenet tahansa ympäri turvautuen pelkkiin faktoihin, ja joilla on pätevä vasta-argumentti kaikkeen. Voi olla, että sellaisia ihmisiä on harvassa. Ja ehkä he tekevät mielummin jotain toisenlaista työtä, ehkä jotain, jolla on enemmän vaikutusta maailman menoon.

Ylimielisyysteemassa pitäytyäkseni, loppuhuvitus saa olla yleisen kielitieteen tohtorille lähettämäni kiukkuiluviesti.

"Hei!

Yritin tänään tulla kahdeksalta aamulla yleisen kielitieteen  tenttiin, mutta siitä ei tullut mitään, koska virastomestarit eivät  löytäneet papereistaan yhtäkään tilavarausta Teidän nimellänne,  joten en tiennyt mihin luokkaan suunnata. Myöhemmin Kieli- ja käännöstieteiden laitoksen kanslisti kertoi, että tentti oli ollut  jossakin laitoksen omassa tilassa, jota ei virastomestareiden  papereissa näy. Olisikohan liikaa pyydetty, että tenttejä ei  vastaisuudessa pidettäisi missään epämääräisissä PinniB:n  vinttikerroksen itäsiiven laboratoriohuoneissa, kun normaaleja ja  helpommin löydettäviä luokkiakin olisi vapaana, etenkin kahdeksalta  aamulla, jolloin ei kukaan täysjärkinen oleta saavansa  opiskelijoista irti minkäänlaista aivotoimintaa?

En edelleenkään ole pääsemässä paikalle tänä perjantaina 25.4,  jolloin on yleinen tenttipäivä ja mahdollisuus tämän kurssin  suorittamiseen, joten kysyisin, onko muuta vaihtoehtoa kuin odottaa  toukokuun puoleenväliin, jolloin seuraava tenttipäivä on?  Yritin  tänään tavoitella Teitä kello kymmenen ja yhdentoista välillä  työhuoneestanne, jonka ovessa oli lappu, jossa sanotaan  vastaanottoaikanne olevan tiistaisin klo 10-12. Ette ollut siellä,  joten kanslisti arveli Teidän lähteneen kotiin. Huomauttaisin, -niin vastenmielistä kuin uusliberalismin tunkeutuminen eri elämänalueille  onkin- että myös opiskelija on asiakas. Jos Teille on mahdotonta  olla paikalla Yliopistolla kaksi tuntia viikosta, olisi ´hyvin  suotavaa, että kuitenkin vastaisitte sähköpostiinne. Edellisessä lähettämässäni viestissä oli ymmärtääkseni jopa kysymysmerkki, joka  on indeksinen viittaus kysymykseen, johon yleensä odotetaan  jonkinlaista vastausta.

Ystävällisin terveisin, epätoivoinen ranskanopiskelija"

Kannatti; sain samana päivänä vastauksen pahoittelujen ja kolmen vaihtoehtoisen tenttimisajan kera!

Olin viime viikon Helsingissä. Jälkeenpäin ajatellen on hämmästyttävää, mitä viikossa kerkeääkään tehdä. Kävin kaksi kertaa leffassa, luin Harry Potter ja kuoleman varjelukset -kirjan ja kolme mangaa, olin Lauttasaaressa ja Nurmijärvellä, tallilla, K-raudassa ja Keittiö.netissä, Kaivarissa, mummolassa, homobaarissa ja Uniklubin keikalla. Viimeksimainittu oli aika siistiä. Oli aivan pakko mennä katsastamaan Uniklubi, ihan sen takia vain, että olin nähnyt siitä unta. He olivatkin ihan kohtuullisia, ehdottomasti kahdeksan euron arvoisia. Ja lisäksi Tampereelta. En kyllä tiedä onko se plussaa vai miinusta.

Tuli vähän haikea olo, kun piti lähteä. Olin jo ihan tottunut Helsingissä olemiseen, siihen, että on paljon väkeä ja mukavia portsareita ja yllättäviä kohtaamisia. Tamperelainen kaverini törmäsi puoli kolmelta perjantaina Iso-Roban Mäkissä tyyppiin, jonka oli tavannut edellisen kerran kaksi kuukautta sitten Thaimaassa ja joka kutsui meidät vappubileisiinsä "jos ootte stadis". Inhoan muuten sitä, kun ihmiset kutsuvat Helsinkiä Stadiksi. Se on epäloogista. Jos puhuu stadin slangia, niin silloin kaikki muutkin Suomen ja maailman kaupungit ovat stadeja, ihan niin kuin spurgut ovat spurguja kylästä riippumatta eikä dösä muutu bussiksi kun ylittää Nurmijärven rajan.

Nurmijärvestä tulikin mieleeni serkkuni kanssa kehittämämme uusi uljas yhteiskuntateoria. Se on hyvin yksinkertainen: on paikkoja, joissa villakangastakki on hallitseva elämänmuoto, ja sitten on paikkoja, joissa käytetään tuulipukua. Jos tahdotaan olla ilkeitä, niin voidaan sanoa, että tuulipukupaikkakunnat ovat ns. "landea" ja villakangastakkipaikkakunnat ovat kaupunkia. Tällä lailla analysoiden Suomen yhteiskuntarakenne on seuraavanlainen: Helsinki ja noin puolet Tampereesta on kaupunkia; muu on landea. Mutta ei siinä ole mitään pahaa. Ainakaan periaatteessa. Tosin on kyllä ikävää, kun tuulipukukylään saapuessa villakangastakkista tuijotetaan ensin kuin lehmät uutta aitaa ("Mitä ihmettä, kuka nyt noin hienossa takissa kulkee?") ja sen jälkeen pahansuovasti alta kulmain ("Mitäköhän tuokin luulee olevansa, tulee tänne pröystäilemään... Kyllä tuolla metässä on tuulipuku paljon kätevämpi, ei haittaa jos repeytyy ja helpommin voi pestäkin. Mokoma keikari!")

Tähän syväluotaavaan huomioon päätän tämän tekstin. Tarkoitus oli viivytellä blogin parissa niin kauan, että telkkarista vihdoin tulisi jotain hyvää ja tiskaamisen aloittamisessa ei olisi enää mitään mieltä. Noh, eipä sieltä tänään tietenkään mitään tule, ovat mokomat lopettaneet Dirty Sexy Moneynkin ihan kaikessa hiljaisuudessa. Pakko kai se on sitten tiskata. Toivottavasti en saa kuolettavaa sähköiskua hanasta ja hellasta.

Miten sitä ihminen voikaan hermostua uutisten katselusta. En tiedä johtuuko tämä äkillinen news-rage kaikista niistä tiedostamista opettavista tiedostusopin kursseista joilla olen viime aikoina istunut vai onko tässä kyse jostain suuremmasta kuviosta, mutta äsken kympin uutisia katsellessani teki totisesti mieli heittää Pekka, Urpo ja kumppanit ulos ikkunasta. Siitäkin huolimatta että Urpo harrastaa akvarelleja ja täytti hiljattain 50-vuotta (source: Hesari).

Itse uutisaiheet eivät olleet hullumpia mutta asioiden painotuksissa oli korjaamisen varaa. 300 työpaikan häviäminen Tampereelta oli sivulauseenomainen huomautus, kuin myös se, että Länsimetroa aletaan rakentaa aikaisintaan vuonna 2010 koska Lusi-Heinola-tien parannus on agendalla ennen sitä, kun taas USA:n presidentinvaaleista oli minuuttikaupalla reportaasia. Ei sillä, etteivät USA:n vaalit olisi maailmanpolitiikan kannalta tärkeämpi asia kuin Volvon bussikoritehtaan sulkeminen mutta jonkinlaista kotiinpäinvetoa olisi kumminkin syytä harrastaa, kun Maikkarin yleisöstä lienee valtaosa suomalaisia. Yksi uutinen taas koski uutta tutkimusta, jonka mukaan osteoporoosilääkityksellä ei ehkäistä murtumia, joita osteoporoosipotilaat saavat muita helpommin. Hoh hoh. Sinänsä kaiketi tärkeää tutkimusta (ja erään tutkijan muistutus siitä, että suurin osa osteoporoosihoitojen tutkimuksesta on lääketehtaiden rahoittamaa, eikä siksi aivan vertailukelpoista, oli oikein hyödyllinen), mutta ei kai kenellekään tule  yllätyksenä se, että mikään lääke ei itsessään voi estää ihmisiä kaatumasta ja murtamasta paikkojaan.

Arvo- ja aatepuolella Urpo & co. saivat minut kiukkuiseksi loppukevennyksellä ja säätiedotuksella. Kevennys koski jonkun vanhan autotehtaan valmistamaa uutta vetyautoa, jonka hiilidioksidipäästöt ovat nolla. Ensinnäkin, mitä keveää siinä on? Miksi journalistein mielestä on tärkeämpää tiedottaa kansalle Matti Vanhasen ja Sussunsa oikeusjutun uusimmista käänteistä, kuin päästöttömän auton kehityksestä? (No juu juu, piilomainonta on pahasta ja ei se varmaankaan ensimmäinen sen sortin auto ollut, mutta miksi se silti oli joutunut kevennykseen? Siksikö, että kyseisessä pätkässä auton kuskinpukille astui nainen -ooh!- joka vieläpä suoritti muutaman coolin piruetin -tuplaooh!- tyylikkäästi muotoillulla ekoautolla?)  Ja se Vitun Urpo kehtasi vielä kommentoida, että "Olipa siinä mimmi!", johon naisankkuri peesasi, että kylläpä neiti ajoi hyvin.

Tässä kirjoittaessani tulin ajatelleenksi, että onkohan naisankkurin nimen unohtaminen myöskin merkki jonkin asteen sovinismista taholtani. Päädyin siihen, että Urpo vain on omalla persoonallisuudellaan jäänyt paremmin mieleen. Säähän siirryttäessä jompikumpi ankkureista kysäisi Pekka Poudalta, että miten on Pekka, tulisitko huomenna autolla töihin (as if Helsingissä ei olisi lainkaan joukkoliikennettä), johon Pekka hyvin luontevasti ilmoittaa, että kannattaa kyllä varata vähän enemmän aikaa työmatkaan kuin tavallisesti, sillä huomenna aamuruuhkan aikaan on luultavasti talven pahin lumimyrsky. "Ilmastonmuutos in your face, pirun yksityisautoilijat", minä kihisin itsekseni.

Tänään kun olimme muutaman kaverin kanssa syömässä vähän väsyneinä joskus neljän maissa, sattui erittäin epäkorrekti hihitystilanne. Meidät oli käsketty tekemään ranskaksi CV ja työpaikkailmoitus, emmekä olleet hirveän innoissamme, koska viime viikolla oli pitänyt tehdä ihan samat jutut. (Harjoittelijamme on sitä mieltä, että on kehittävää tehdä ensin päin helvettiä ilman ohjeita, ja sitten ohjeiden kanssa sama harjoitus uudelleen; "Tällä kertaa sen pitää olla täydellinen!")

Juttelimme mm. siitä, mitä kukakin oli keksinyt "activités extra-professionnelles" osioon, johon kuulemma kuuluu laittaa jotain omaperäistä ja missään nimessä ei kuulu laittaa mitään epämääräistä ja banaalia, kuten lukeminen, elokuvat ja musiikki. Minä pistin kiinnostukseni kohteeksi ranskan kirjallisuuden. Olen lukenut tasan kaksi ranskankielistä kirjaa elämäni aikana, mutta tuskin se haittaa, sillä opettaja sanoi meille ihan suoraan, että "tiedättehän, CVssä joutuu aina vähän valehtelemaan". Itsekin oli kuulemma harjoittelupaikkaansa hakiessaan laittanut harratuksiinsa meditaation, jotta erottuisi muista. Perussuomalaisen rehellisenä minua sieppaa aina kuulla noita CVn kaunistelu/valehtelu/tekaisujuttuja. Jos kaikki valehtelevat CVssään, niin eihän koko paperilla ole enää mitään tekemistä työhön sopivuuden yms. kannalta, vaan siinä mitataan hakijan tarinankertojan kykyjä ja mielikuvitusta.

Noh, varsinainen riemu repesi kuitenkin vasta kun aloimme puhua huoraamisesta. Yksi porukastamme on varmaan tuhat kertaa sanonut vitsinä alkavansa isona huoraksi (ja myös nunnaksi), joten aihe oli kaikille meille enemmän kuin tuttu. Ajattelin ääneen, että mahtaisikohan joku työnantaja arvostaa, jos kirjoittaisi CVhensä "2004-2007, Huora, Amsterdam" ja olisikohan parempi mainita tuollainenkin työkokemus sen sijaan, että työhistoriassa on monen vuoden aukko. Vastapäätä minua ollut kaverini pyrskähti nauruun niin, että purkka, josta hän oli juuri ollut puhaltamassa palloa, lennähti varmaan 10 m/s nopeudella keskelle ruokapöytää ja aloimme kaikki nauraa sekä purkalle (jonka epäiltiin ensin tulleen kaverimme nenästä) että huoraamiselle. Lopulta kahdelta meistä valui vedet silmistä ja happi meinasi loppua kesken, ja rauhoittumiseen meni kaikilta neljältä monta minuuttia.

Jälkeenpäin tunsin kuitenkin jonkinlaista syyllisyyttä. Saako ihmiskaupalle nauraa? Saako siitä vitsailla? Mitä siitä ylipäätään pitää ajatella? Onko epäfeminististä harrastaa tuollaista äijämäistä läpänheittoa vakavista ongelmista? Onko epäfeminististä kutsua naista halventavaa puhetta äijämäiseksi läpänheitoksi? Jos tekee väärin (=epäkorrektisti) ja tietää sen, onko se edelleen väärin? Onko tekopyhää paheksua eduskunnan limasia ahdistelijaäijiä ja samaan aikaan harrastaa itse samanlaista huumoria?

Toinen tilanne, joka sai minut miettimään omaa käytöstäni, tapahtui tiistaina luennolla. Tiedotusopin johdatuskurssin viimeisellä tunnilla laitoksen kiinalainen harjoittelija esitelmöi Kiinan mediasta ja sen ilmiöistä ja olikin luennoitsijana ihan mukiinmenevä. Hän vaikutti täysin normaalilta, joskin vähän hermostuneelta power pointteineen. Yhdessä vaiheessa hän kuitenkin tahtoi kirjoittaa muutaman käsitteen taululle havainnollistaakseen kiinalaisia arvoja. Hän otti taulutussin ja alkoi kirjoittaa. Muuten hyvä, mutta taulu oli liitutaulu. Sadan hengen yleisö veti yhtä aikaa henkeä, mutta kukaan ei sanonut mitään ennekuin myöskin salissa istunut professori huomasi erheen. Supinaa ja tukahdutettuja kikatuksia riitti kyllä senkin edestä, avointa nauruakin kun harjoittelija itse tajusi, että liitu olisi ollut parempi.

Tänään olin samassa salissa toisella luennolla ja katsoessani taululle huomasin, että sanoja "supernatural being" ja "individual" ei enää näkynyt siellä. Oikeastaan minusta oli vähän harmi, että ne oli saatu poistettua. Ehkä se liittyi jotenkin Stop töhryille -kampanjaan ja graffitien nollatoleranssiin, mutta minusta niiden olisi sopinut hyvinkin jäädä sinne muistuttamaan meitä kaikkia siitä, kuinka perinteisesti kiinalaisilla ei ole henkilöitynyttä jumalaa eikä myöskään yksilön käsitettä (henkilöä tarkoittavassa kirjoitusmerkissäkin on yhdistettynä ihmisen symboli ja numero kakkonen).

Filosofis-moralistinen kysymys joka tästä tapauksesta nousi, on lähinnä se, saako toisen mokailulle nauraa, jos hän ei sitä itse tajua? Koska tässä tapauksessa en tosiaan ole varma, ymmärsikö hän lopultakaan tehneensä jotain pieleen. Tuntui vähän ilkeältä nauraa ihmiselle, joka ei kielitaidon tai muun puutteen vuoksi osaa laskea leikkiä virheestään.  Luulen, että salillinen opiskelijoita  kuvitteli  enimmäkseen nauravansa  hänen kanssaan, mutta  koska hän ei itse nauranut,  yleisö  käytännössä kuitenkin nauroi hänelle.

Päivän ärsyttävät asiat top2:

1) Miten voi olla  mahdollista, että  kielioppituntien (klo 14-16) peruuntumisesta ei saada tietoa kulkemaan kenellekkään opiskelijalle? Varsinainen teknologian ihmemaa tämäkin on olevinaan, mutta sähköpostin lähetys ainejärjestön listalle on ilmeisesti arvon lehtoreille yms. aivan liian monimutkainen suoritus. Odotan hartaasti sitä päivää, kun tiedotusvastaavamme Kalervo pääsee sairaslomaltaan takaisin töihin...

2) Hienoista Seppälän alelaarin sormettomista sormikkaistani (mikä niiden nimi on? Käsikäs?) on toisesta irronnut kirjaillun pääkallon yläpuolella ollut rusetti. Tämä on pottumaista syystä että jos toisestakin hanskakkeesta irtoaa rusetti, hanskottimien viesti vaihtuu "hei, olen käytännöllinen ja itseironinen ihminen joka ei kangistu yhden muotivirtauksen kaavoihin":sta "hei, olen säälittävä mukateinigootti joka ottaa rockin vakavissaan muttei uskalla ostaa korsettia":ksi. Voiko kamalampaa olla?

Olipahan helvetinmoinen ilta.

Nyt olen onnellisesti kotona mutta tässä viimeisen kuuden tunnin aikana ehti sattua yhtä ja toista. Itseasiassa käsissäni on vieläkin verta. Mutta aloitetaan alusta.

Puoli yhdeksän maissa menin kaverini kanssa toiselle kaverilleni etkoilemaan ja siellä oli oikein mukavaa ja muuta sellaista. Sitten päätimme kahdentoista maissa lähteä baariin, oli vain epäselvää minne. Jahkailun ja mielenmuuttamisen jälkeen päädyimme siihen, että Be-bopissa on halvin sisäänpääsymaksu ja luultavasti vähemmän alaikäisiä kuin Cabaret'ssa (kuinka oikeaan osuimmekaan, näin tarkemmin ajatellen). Noh, Be-bopin portsari päästi sitten lupsakasti suurimman osan kuuden hengen seurueestamme sisään mutta minun henkkareitani syynättyään sanoi, ettei niillä pääse. Luulin, että kyseessä oli joku aprillipila tai vastaava, koska muutama viikko sitten olimme suunnilleen saman poppoon kanssa olleet siellä (ja mukana oli silloin myös jumalainen Jussi, joka ei pyynnöstä huolimatta suostunut pussailemaan kanssani), eikä sisäänpääsyssä ollut ilmennyt mitään ongelmaa. Be-bop on siis  K-18 ja minä olen 19.

Selitys oli se, että paperit olivat kuulemma liian vanhat. Sillä, että ne virallisesti vanhenevat vuonna 2010, ei ilmeisesti ollut mitään merkitystä. Paha Poke oli kehittänyt säännön, jonka mukaan papereiden pitää olla hankittu suunnilleen sinä vuonna, kun täyttää 18, koska ihmisen ulkonäkö muuttuu kymmenessä vuodessa aika tavalla.  (Oh, really?)  Tarjosin  sitten vahvistukseksi opiskelijakorttia, jossa on  nimeni ja tänä vuonna otettu kuva, mutta sekään ei kelvannut. Jotta huijaukseni olisi ollut täydellinen, näytin vieläpä omaa S-etukorttiani, jossa myöskin oli nimeni. Eikä silläkään, että viisi minut tuntevaa ja kanssani opiskelevaa ihmistä vakuutti, että olen 18, tai sillä, että sama poke oli juuri päästänyt sisään kaverini, jolla myöskin oli "vanhat" paperit, ollut mitään vaikutusta.

Erittäin vittuuntuneina jankkasimme aikamme kahdenkin poken kanssa tästä asiasta. Kysyimme mm. miksei uusien papereiden vaatimuksesta ole mitään kylttiä missään, miksi toinen ihminen samalla lailla vanhentuneilla papereilla oli juuri päässyt sisään, miksi kolme viikkoa sitten oli eri politiiikka ja mitä järkeä on käännyttää minut ja samalla koko seurue sillä verukkeella, että täysi-ikäinen ihminen on hankkinut henkilöpaperinsa vuonna 2000. Meille selvisi, että millään omistamallani henkilöllisyystodistuksella en voisi päästä sisään. Muihin kysymyksiin vastaukset olivat luokkaa "tää nyt vaan menee tälleen".

Lopulta lähdimme sitten kohti Cabareta (sinne pääsevät nähtävästi kaikki Pirkanmaan 15-vuotiaatkin) ja vastaamme sattuivat tulemaan (kuinkas muuten)  jumalainen Jussi, hänen kaverinsa Joni ja sitten joku lyhyt tyyppi, jota en tuntenut. Kerroimme heille Be-bop -episodista. He olivat sitä mieltä, että meidän olisi pitänyt hakata poket. Olimme samaa mieltä. Sitten suurin osa porukkaa päätti lähteä Cabaret'hen. Itse en viitsinyt maksaa seitsemää euroa parista tunnista siellä, joten jäin Sadun kanssa Mäkkiin odottelemaan hänelle bussia. En vieläkään tiedä, mitä reittejä yöbussit menevät, joten kävelen aina baarista kotiin. Nyt sää oli niin kamala, että olisin mielelläni ottanut jonkun bussin, jos vain olisin tiennyt minkä. Kun pääsin kotiin, olisin käynyt hirveästä nuoskanaisesta (lumimiehen tyttöystävä).

Kotimatkalla kävi kuitenkin yksi ennalta-arvaamaton juttu. Yliopiston alikukulkukäytävässä toikkaroi joku känninen ja nyyhkivä nainen, joka sitten onnistui kaatumaan niin, että löi päänsä aika pahan näköisesti tunnelin betoniseinään ja "rotvalliin". Hän jäi maahan makaamaan ja minä menin katsomaan onko hän ihan kunnossa. Kuten arvata saattaa, ei ollut. Päässä oli jonkin sortin haava josta vuosi aika paljon verta. Kysyin haluaako hän että soitan ambulanssin tai jotain, mutta hän vain nyyhki ja käski minun jättää hänet rauhaan. Menin hakemaan lunta haavaan ja kysyin, voinko lainata hänen puhelintaan ja soittaa hätänumeroon, kun omastani oli akku loppu. Hän ei ollut kauhean mielissään, hoki vain olevansa ihan kunnossa ja sanoi ettei minun tarvitse soittaa mihinkään. Soitin 112:een ja selitin langanpäässä olevalle tilannetta. Hän kyseli kaikenlaista (on muuten uskomattoman turhauttavaa, kun puhelimen päässä oleva ihminen tivaa, että "minkälainen se haava on", kun naisen päästä tippui verta hänen käsilleen ja puhelimessakin oli jo tahroja. Mitä siihen voi vastata kun paniikki on muutenkin lähellä?) ja käski minun kysyä naiselta, tahtooko hän sairaalaan ja missä hän asuu. Päädyimme siihen, että saatan naista kotiinpäin ja tarkkailen tilannetta, ja jos näyttää huonolta, soitan uudelleen. Nainen asui samalla suunnalla kuin minä, luojan kiitos.

Kun olimme kävelleet (tai minä kävelin ja hän yritti parhaansa mukaan olla huojumatta tien laidasta laitaan) jonkun aikaa, nainen alkoi selittää lähes maanisesti, kuinka hän ei koskaan juo ja sitten kun juo, se on tämmöistä; kuinka noloa tämä on; kuinka minä olen enkeli; kuinka hän ei todellakaan suunnitellut olevansa näin humalassa; kuinka häntä hävettää niin paljon; kuinka hänen  miehensä ei vastaa puhelimeen; kuinka minä olen ihana ihminen ja muuta sellaista. Siihen mennessä, kun pääsimme lähelle hänen kotiaan, hän oli jo selvinnyt jonkin verran, ja vakuutti, että hänen miehensä olisi kotona ja että osaisi mennä sinne. Minä vannotin häntä hoitamaan haavansa heti kotiin päästyään ja varmistin, että hän tiesi olevansa menossa oikeaan suuntaan. Sitten hän halasi minua, kiitti ja lähti. Itse kävelin hirveässä lumisateessa ja aika mietteliäänä kotiin. Sitten oli pakko avata kone ja oksentaa koko ilta tänne, koska luulen, etten kuitenkaan saisi unta ihan heti tällaisen jälkeen.

Katsoin viikonloppuna Järki ja tunteet -kirjasta tehdyn elokuvan. Se oli todella hyvä, parempi kuin arvasinkaan. Maisemat olivat kauniita ja henkilöt yhtä lukuunottamatta uskottavia. Poikkeus oli Kate Winsletin näyttelemä Miss Marianne Dashwood, jonka piti siis olla suuri romantikko ja tunteellinen ihminen. Kysyn vain, että mikä romantikko se sellainen on, joka ennemmin valitsee sliipatun, lipevän ja Shakespearen sonetteja ulkoa opetelleen Sir Willoughbyn, kun toinen vaihtoehto olisi Intiassa matkustellut, selkeästi Marianneen rakastunut ja hänen lapsekkuuttaan ja luonnonläheisyyttään arvostava ja ihaileva, suuren tragedian kokenut Colonel Brandon (Alan Rickman). Kuka voisi vastustaa Colonel Brandonia, jos on kerran nähnyt hänen lausuvan matalalla äänellään, täydellisin painotuksin: "The air was full of spice..."

Toinen elämys tapahtui sinä päivänä, kun täällä alkoi yllättäen sataa lunta. Katsoin keittiön ikkunasta ulos ja huomasin, että lumi satoi hetken alhaalta ylöspäin. Se oli maagista. Vain kuolleet kalat uivat myötävirtaan. Ikävä kyllä jossain vaiheessa luonto voitti kapinalliset hiutaleet, ja kaikki oli taas niinkuin ennenkin.

Tänään katsoin Maikkarilta toisen osan sarjasta Veljet, johon olen erittäin ihastunut. Siinäkin minua tosin vaivaa yksi epäloogisuus. Miksi rastapäinen, Noah Chomskya vapaa-aikanaan lukeva, ambient-musiikkia kuunteleva, epäitsekäs ja huivikaulainen poika ihastuisi palavasti yhteen koulun pissiksistä, joka esiintyy shampoo-mainoksissa eikä suostu koulussa puhumaan pojalle muuta kuin silloin, kun muita ei ole paikalla? Tässä on varmaan kyse jostakin yläasteelaisen logiikasta, joka on minulle edelleen aika hämärää. Vielä enemmän minua kyllä hämmästyttää, että senkään jälkeen, kun poika ja tyttö ovat istuneet tuntikausia kalliolla halaamassa, sateessa ja paisteessa, katsellen järveä ja metsää, tyttö ei vieläkään tahdo tunnustaa kavereilleen, että seurustelee kyseisen pojan kanssa. Kuka voisi jäädä sellaisesta kokemuksesta täysin kylmäksi?

Yhdenlainen elämys tapahtui noin puoli tuntia sitten, kun sain pitkään agendallani olleen esseen kirjoitettua. En tiedä mitä opettaja siitä ajattelee tai pitääkö hän sitä riittävän analyyttisena, enkä suoraan sanoen voisi vähempää välittääkään. Tällä hetkellä riittää tieto siitä, että sain sen valmiiksi vastoin kaikkia odotuksia, ja että tunsin jopa itseni kohtalaisen älykkääksi sitä kirjoittaessani. Yllättäen siitä tuli melkein puoli sivua pitempi kuin mitä vähimmäismäärä oli. Minulla on sittenkin sanottavaa asioista.

Esseen kirjoittamisen lomassa pidin luovia taukoja. Pöydälläni on ollut varmaan viikon kippo, jossa on ÄssäMix-karkkeja. En tykkää muista kuin vihreistä ja violeteista, joten kipossa oli jäljellä enää mustia, keltaisia ja oransseja. Kaadoin ne pöydälle luentomuistiinpanojen päälle ja erottelin kasoiksi värin mukaan. Sitten levitin ne tasaiseksi matoksi ja vertailin määriä. Yhden hengen tutkimuskeskukseni tulos oli, että mustia on eniten, melkein puolitoistakertainen määrä oransseihin ja keltaisiin verrattuna. En tosin laskenut niitä, vaan arvioin silmämääräisesti. Joka tapauksessa; hämmästykää.

Näin viime yönä aivan uskomattoman juonellisen unen. Harmi kyllä osa yksityiskohdista on jo kadonnut mielestäni mutta yritän silti kertoa kaiken olennaisen. Unessa joku Uniklubin jäsenistä tuli kysymään minulta haluaisinko soittaa yhden keikan heidän kanssaan, koska heidän kitaristinsa ei päässyt jostain syystä tulemaan. Vaikka en osaa soittaa kitaraa (jos ei noin kolmea sointua ja Smoke on the Waterin riffiä lasketa), sanoin, että tulisin tosi mielelläni.

Seuraavaksi oltiinkin jo backstagella ja minulla oli yöpaidan oloinen vaaleansini-valkoinen mekko ja kädessä metallipunainen tosi cool kitara. Ilmeisesti tässä vaiheessa tajusin, etten osaakaan soittaa, ainakaan Uniklubin biisejä, ja kysyin joltakulta lähellä istuvalta bändiläiseltä, miten biisin Pahuus ja jotain (ei niillä varmaan sen nimistä biisiä ole ollenkaan) soinnut menevät. Hän alkoi sitten selittää, että ensin tulee A-molli, sitten C ja sitten tulee N. Menin aivan paniikkiin, koska en osannut soittaa N:ää ja sanoin, etten voi soittaa sinä iltana kun en osaa biisejäkään, mutta minua neuvonut kaveri vain nauroi ja sanoi, että kyllä se siitä.

Sitten menin katsomaan miltä lava näyttää (se näytti hämmästyttävästi Tampereen Yo-talon lavalta, paitsi että siinä oli jonkinlainen esirippu) ja huomasin, että yleisöäkin oli tullut jo paikalle. Eturivissä oli lauma teinigootteja joilla oli pinkkejä raitoja mustissa hiuksissaan ja loputtomasti rannehärpäkkeitä. He olivat sitä mieltä, että Uniklubin solisti on tosi hot. Katselin ympärilleni ja huomasin, että yksi esiripun päältä menevä sähköjohto savusi. Pelästyin ja yritin kiivetä sammuttamaan sitä, mutten yltänyt. Lopulta kaikki jouduttiin evakuoimaan ja vahtimestari tai joku portsari sammutti johdon.

Kun kaikki ihmiset oli siirretty takaisin saliin, keikka alkoi, ja jostain syystä olin kuitenkin lavalla kitaran kanssa. Koko keikan aikana soitin ehkä kaksi oikeaa nuottia mutta se ei haitannut, koska solisti (luulen, että hänen nimensä on Jussi) pyysi minut laulamaan kanssaan viimeisenä tulevaa Huomenna-biisiä, ja se sujui loistavasti. Duettomme sai teinigootitkin kyyneliin. Seuraavana päivänä luin lehdestä keikka-arviota, jossa kehuttiin keikkaa ja sanottiin, että kitaristi oli ollut eteerisen näköinen ja että hänellä oli ollut "hyvä svengi". Sitten heräsin, tunti sen jälkeen kun kello oli soinut.

Jottei ensimmäinen blogimerkintä jäisi vallan hyödyttömäksi, annan kodinhoitovinkin mallia Niksi-Pirkka:

Onko taloutesi tiukoilla rahan suhteen? Haluaisitko pitää kotiasi siistinä, muttet raatsisi ostaa kalliita ja vaarallisia lasipintojenpuhdistuskemikaaleja? Onko kylppärisi kyllin pieni ja varustettu suihkulla? Jos vastasit edellisiin kysymyksiin epäröimättä "kyllä!", voit säästää selvää rahaa seuraavasti: 1. Mene suihkuun. 2. Pysy siellä. 3. Kun kylppärisi peili on kokonaan huuruuntunut, tule pois. 4. Hae sanomalehteä. 5. Ruttaa se muutaman nyrkin kokoiseksi rutuksi. 6. Pyyhi rutulla hammastahnaroiskeinen kylppäripeilisi, kun se on vielä huurussa. Kas näin, nyt voit taas peilata itseäsi luonnonmukaisin menetelmin puhdistetusta peilistäsi.